Maaliskuun esine 2021

Naantalin museon maaliskuun esine on kintaan pala, joka on löydetty Mannerheiminkatu 13–17 arkeologisilta kaivauksilta vuonna 2002. Se on ajoitettu 1500- tai 1600-luvulle. Lapanen ei ole kuitenkaan puikoilla kudottu vaan tehty neulalla ja langalla neulakinnastekniikalla. Neulakintaaksikin se on erikoinen, sillä se on valmistettu karvasta ja karkeasta villasta. Tällaista kinnasta nimitetään yhä tänä päivänä jouhikkaaksi.

Vertailun vuoksi valokuvan vasemmassa alakulmassa on arkeologisen jouhikkaan palan alapuolella museolahjoituksena saatu neulakinnas. Vaikka jouhikas on löydetty Naantalista, se kuuluu virallisesti Museoviraston kokoelmiin numerolla KM2002042: 302. Jouhikas on mitä todennäköisemmin lajinsa ensimmäinen arkeologinen löytö Suomessa.

Neulakintaan arkeologiaa

Suomessa valmistustekniikka on tunnettu arkeologisten löytöjen mukaan myöhäisellä rautakaudella 1000-luvulla. Muualla tämä ikivanha tekniikka tunnettiin jo pronssikaudella (1500–500 eaa.), joten valmistusmenetelmä on varmasti tunnettu jo tuolloin täälläkin. Todisteita ei ole kuitenkaan löytynyt, sillä arkeologista aineistoa paremmin säilyttävä ruumishautaus syrjäytti polttohautauksen vasta rautakaudella. Löytöaineisto on peräisin siis haudoista ja uskomuksen mukaan vainaja tarvitsi mukaansa neulakintaat viimeiselle matkalleen. Niitä on löytynyt myös Naantalin ja Turun arkeologisilta kaupunkikaivauksilta keskiajalta aina 1800-luvulle asti. Useimmat suomalaiset neulakinnaslöydöt ovat repaleisia osia kokonaisista lapasista, koska ne käytettiin usein aivan loppuun. Rikkinäistä kinnasta ei kuitenkaan vielä heitetty pois vaan se kierrätettiin ja käytettiin esimerkiksi hirsirakennusten ja veneiden tilkkeenä, tervarättinä tai patalappuna, poikkeuksena tietenkin hautakintaat.

Lapaset, vanttuut, kintaat vai jouhikkaat?

Neulakintaiden nimitykset ovat vaihdelleet paikkakunnittain. Varsinaissuomalaisille vanttu ja kinnas ovat olleet ne mieluisimmat ilmaukset. Neulakintaiden valmistamiseen käytetään yleensä villalankaa, mutta jouhikkaiden valmistamisessa on käytetty muun muassa hevosenkarvaa ja jouhia sekä vuohen ja siankarvaa karkean villan lisäksi. Valmiit kintaat vanutettiin sisäpuolelta lämpimyyden lisäämiseksi. Niitä on käytetty perinteisesti saaristossa kylmissä ja märissä työskentelyolosuhteissa kuten kalastuskintaana nuotanvedossa ja veneellä soudettaessa. Myös maa-, metsä- ja hevostyöt sujuivat paremmin jouhikkaat kädessä.

Ensimmäinen historiallinen maininta Naantalin birgittalaisluostarista

Suomessa arkeologisten löytöjen lisäksi neulakintaiden valmistamisesta on säilynyt vanhin historiallinen dokumentti vuodelta 1566, joka liittyy Naantalin birgittalaisluostariin. Voudinkirjuri (nyk. verovirkailija) oli merkinnyt luostarin veroesineluettelon lisäykseksi, että ”nunnat tekevät käsineitä ja antavat niitä ystävilleen”. Myöhemmin tulkittiin, että kirjeessä tarkoitettiin puikoilla kudottavia käsineitä, vaikka kyseessä olivat kinnasneulalla valmistetut vanttuut (Ru. vantar). Puikoilla kudonta yleistyi Naantalissa ja muualla Suomessa vasta 1600-luvulla.

Vaikka puikoilla kudottavien lapasten suosio oli syrjäyttänyt neulakintaiden ja jouhikkaiden valmistuksen melkein kokonaan 1920-luvulle tultaessa, niiden tarpeellisuus huomattiin vielä talvi- ja jatkosodassa. Lämpimät neulakintaat olivat nimittäin väljemmät kuin tyköistuvammat neulelapaset ja ne saatiin nopeasti ravistettua pois kädestä, kun tosi toimet alkoivat.

Käsityönharrastajat löysivät tekniikan uudelleen 1960-luvulla. Nykyään neulakintaista kiinnostuneille on nettisivuja ja Facebook-ryhmiä. Jos et tiedä, mitä alkaisit harrastamaan niin valitse neulakintaat! Jos kaipaat haastetta, niin valmista jouhikkaat itse kehrätystä karvalangasta.