Syyskuun esine 2020

Naantalin museon syyskuun esine on emaloitu saippuateline palasaippualle. Kuppi on kaksiosainen ja päällä oleva reikälevy on varmistanut sen, että saippuavesi valui kupin pohjalle. Naantalin museon kesäkausi on nyt päättynyt, mutta museoon pääsee edelleen vierailulle keskiviikkoisin klo 12–15 ja sopimuksesta. Käynnillä voi tutustua näyttelyyn "Suihketta kainaloon” ja samalla perehtyä myös saippuan historiaan.

Ylellisyystuotteesta kaikelle kansalle

Saippuaa on osattu valmistaa tuhansia vuosia. Se oli tuttu tuontihyödyke suomalaiselle ylhäisölle jo 1500-luvulla. Saippua oli kallista, sillä useissa maissa sitä verotettiin ankarasti ylellisyystuotteena. Saippuan kotimainen teollinen valmistus alkoi vuonna 1820, kun Suomen ensimmäinen saippuatehdas perustettiin Säkkijärvelle. Vuosisadan lopulla tehtaita oli kuusi ja ennen ensimmäistä maailmansotaa jo 16. Jokaisella tehtaalla oli paljon omia saippuamerkkejä, jonka vuoksi harvat merkit olivat tunnettuja maanlaajuisesti. Vaikka teollista saippuaa oli runsaasti tarjolla, ostosaippua levisi hitaasti. Suuri osa suomalaisista valmisti saippuansa itse.

Saippua myytiin vielä 1800-luvulla kaupoissa ns. saippuatangoissa, joista leikattiin asiakkaille paloja. Kaikki muuttui, kun valmistajat ryhtyivät pakkaamaan saippuan valmiiksi. Niitä markkinoitiin tämän jälkeen kauniiden pakkausten ja houkuttelevien vieraskielisten nimien avulla. Taloussaippualle riitti kotimainen nimi, kuten Paras-saippua. Saippuaa markkinoitiin etenkin naisille väittämällä, että päivittäisellä käytöllä iho pysyy nuorekkaana. Erityiset toaletti- ja terveyssaippuat tulivat markkinoille 1900-luvun alussa.

Vielä 1920-luvulla kotimaisuutta ei käytetty myyntivalttina, vaikka ulkomaisia saippuoita kehotettiin välttämään. Kansainvälisyys oli tuolloin muotia. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa kotimaisuus ja kansallisuusaate nousivat myyntivalteiksi. Mainoksissa näkyi maalaiselämän ihanne. Tämä johtui siitä, että maaseudun vaurastuessa omatekoinen saippua vaihtui sielläkin ostosaippuaan. Sotavuosien ja pula-ajan koettaessa saippua joutui säännöstelyn alaiseksi. Monet ryhtyivät jälleen valmistamaan saippuansa itse, sillä ilman ostokorttia saatava tehdassaippua sisälsi pahimmillaan vain hiekkaa ja rasvoja. Useimmat teolliset merkit palasivat kauppoihin 1940-luvun lopulla. Koska saippuan raaka-aineista oli maailmansodan jälkeen pulaa maailmanlaajuisesti, kiihtyi synteettisten pesuaineiden tutkimustyö. Suomeen synteettiset (pintajännitystä poistavat) pesuaineet vyöryivät 1950-luvulla.

Kotitekoista

Saippuaa on kautta aikojen valmistettu myös kodeissa. Tämä suuntaus jatkui maaseudulla 1940-luvulle saakka. Raaka-aineina käytettiin rasvoja ja lipeää. Menetelmät poikkesivat taloittain jonkin verran. Lipeää joko ostettiin tai tehtiin itse. Itsetehty lipeä valmistettiin koivutuhkasta, josta kuuman veden avulla liuotettiin emäksinen neste olkien läpi. Saippuaa puolestaan saatiin teurasjätteestä, kun se keitettiin suolassa ja lipeässä. Ostolipeästä puhuttiin lasten surmana, sillä se oli myrkyllistä ja voimakasta. Kotona valmistetuista saippuoista koetettiin saada hyväntuoksuisia laittamalla joukkoon esimerkiksi yrttejä, tervaa tai hajuvedenjäänteet.