Marraskuun esine 2018

Marraskuun esine on pieni kirja nimeltä ”Lukuja vanhasta Naantalista”.

Kirjan on kirjoittanut museon ensimmäinen johtaja, tohtori Ilmari Manninen, 1920-luvulla. Manninen valottaa Naantalin historiaa hieman toiselta kantilta, lämpimällä huumorilla. Historiako muka tylsää? Näin hän kirjoittaa:

Vieras Naantalissa

”Vieras, joka käyt tässä muistojen kaupungissa, vaikene hetkeksi nykyisyyttä ajattelemasta! Olet kuuleva vuosisatain puhuvan herkistyneelle korvallesi, ja silmäsi näkee historian itsensä tulevan vastaasi ja kulkevan kupeellasi. Milloin missäkin hahmossa se seuraasi ilmi elävänä saapuu.”

Niin Naantalissa kuin muissakin kaupungeissa

”Siinä vertailussa on aika lailla hyvänsuopeaa ivaa, mutta sitä ei Naantali lainkaan ansaitse. Mieluummin sille olisi annettava kiitoslause siitä, että se, niin piskuinen kuin aina onkin ollut, siitä huolimatta on kaikkina aikoina muistanut olevansa kaupunki sekin. Tämän muistaen on Naantali aina koettanut isommaistensa tapoja noudatella, tahtomatta jäädä muista kaupungeista jäljelle.

”On kerrassaan huvittavaa seurata, miten koetettiin sopivissa tapauksissa ylläpitää kaupungin arvoa. Milloin olivat verohuojennukset kyseessä, silloin oli viisainta valittaa kaupungin köyhyyttä. Se oli välttämätön paha, josta muulloin mieluiten vaiettiin. ”

Älä sure Naantalin köyhyyttä, onhan Turku rikas!

”Yleensä ei kylliksi oteta huomioon, että Naantali on ollut mukana sitä rikkautta kustantamassa ja jos Turku ei olisi niin lähellä, niin Naantali olisi ollut ja olisi rikas. Turku on aina imenyt kuiville Naantalin elinlähteet.”

Lainkuuliaisuus

”Viskaali Caringiuksestahan pitikin puhua ja siitä, miten hän saattoi kaikki lakien ja asetusten rikkojat hyvin ansaitsemaansa rangaistukseen, sekä oli alkuna ja aiheena erääseen sangen kasvattavaan päätökseen, minkä maistraatti v. 1728 teki. Huhu oli tiennyt viskaalille kertoa, että pappilan torppari Bertil Jaakonpoika oli palannut kalastusmatkaltaan vasta yömyöhällä, rukouspäivän vastaisena yönä, kun kaikki kaupungissa jo nukkuivat. Kukapa tiesi, vaikka olisi rikkonut sabatin verkkoja kokemalla. Bertil kyllä väitti, että tuuli oli estänyt häntä aikaisemmin palaamasta sekä ettei hän enää rukouspäivän ”sisälle langettua” ollut kalastanut. Miten lie ollut! Viskaalista ainakin tuntui, ettei hänen omatuntonsa jättäisi häntä rauhaan, ennen kuin tämä epäilyttävä tapaus joutuisi oikeuden pohdittavaksi.”

”Visusti piti virastansa vaarin myöskin ylioppilas Lundmark, joka oli kaupungin viskaalina 18 vuosisadan lopulla. Kustaa IV Adolfin holhoojahallituksen säästäväisyys periaatteiden mukaista ei ollut, että n. s. yhteinen kansa käytti ylellistä vaatepartta. Viskaali Lundmark olikin tarkka pitämään vaarin siitä, että hallituksen kieltoja noudatettiin. Porvarinvävyä Johan Johaninpoikaa hän syytti siitä, että tämä kymmentä päivää aikaisemmin ”oli pitänyt päässään vilttihattua, jossa oli taftivuori ja samettireunus”. Syyllinen puolustihe sillä, että moni muukin käytti samanlaista hattua. Lisäksi oli hänen hattunsa vanha. Kysyttiin, miten hän voi sen todeta ja hän lupasi tuoda hatun seuraavaan raastuvankokoukseen.”

Kirjasesta tehtyä uudispainosta myydään museokauppa Säsongissa 8 euron hintaan.